Entä jos en halua enää ampua tähtiin?
Viime keväänä kävin merkittävällä kirjafestivaalilla yliopiston kampuksella kaupungissani. Koko iltapäivän kuljin tapahtumassa transsissa ja kuuntelin paneeleja joidenkin suosikkikirjailijoideni kanssa; ostaa liikaa kirjoja kantaakseen ja odottaa jonot, jotta ne kaikki allekirjoitetaan; juoda jääkahvia auringonpaisteessa samalla kun haet luovaa energiaa.
Myöhemmin samana iltapäivänä selaillessani kirjoja valkoisten telttojen sokkelossa hämmästyin kuinka paljon pieniä kirjailijoita ja taiteilijoita oli paikalla. Niin monia nimiä, joita en tiennyt, niin monia kirjojen nimiä, joista en ollut koskaan kuullut. Siellä oli teltta LA-pohjaiselle sarjakuvalehdelle, joka julkaisi radikaalia oikeudenmukaisuuteen suuntautunutta runoutta; pellavavaatteisiin pukeutunut nainen lupasi improvisoidun tarinan vastineeksi kirjansa ostamisesta. Yksi mies istui teltansa varjossa suuren pahvikyltin vieressä, jossa luki: "Oletko agenttini? Olen etsinyt sinua."
Viikkoja tapahtuman jälkeen nämä tuntemattomat kirjailijat ja taiteilijat jäivät luokseni, ehkä siksi, että he olivat – he ovat – luojia, vain kuten minä, ja ovat todennäköisesti viettäneet vuosikymmeniä suurten unelmien "tekemisestä" ruokkimina. En voi olla ihmettelemättä, ajavatko hekin linjaa
minulla on aina ollut suuret unelmat– eikä pelkästään kirjojen kirjoittamisesta. Kasvaessani vanhempani sanoivat minulle, että voisin olla mitä tahansa tai kuka tahansa, enkä koskaan epäillyt näitä sanoja. "Hän voisi olla ensimmäinen naispresidentti!" ekaluokkalaiseni opettajani Mrs. Brown, huudahti kouluun paluuiltana, kun olin vain kuusi. Vanhempani säteilivät ylpeydestä, ja minä join heidän energiaansa.
Kuten monet milleniaalit ymmärtävät, tiesin, että minun oli tehtävä jotain itsestäni jo pienestä pitäen. Oli tavallista, että minulla oli viiden, 10 ja 20 vuoden suunnitelma lausua tiedusteleville aikuisille koko teini-iässäni. Paine oli valtava – ulkomaailmasta, mutta myös silloin, kun katsoin itseäni peilistä. Kertomus siitä, että arvoni oli riippuvainen unelmieni saavuttamisesta, tunkeutui lopulta sisääni ja sai muovautuvan mieleni ajattelemaan elämää yksinomaan tavoitteellisena tehtävänä. Saavuttaa unelmansa ja toteuttaa täyden potentiaalinsa – no, se on unelma. Minun täytyi vain tehdä töitä sen eteen.
Tällä unelmakeskeisellä eetolla on etuja. Ensinnäkin saat kokonaisen sukupolven visionäärejä ja ylisuoritajia. Isosta unelmoinnista voi olla motivaatiota ja inspiraatiota; kun taivas on joillekin loputon, toiset voivat alkaa uskoa, että taivas on loputon myös heille – vaikkakin sillä on tietysti rajansa etuoikeutesi mukaan. Myös tutkimukset ehdottavat että uskominen itseesi tarkoittaa, että saavutat todennäköisemmin sen, mitä olet asettanut saavuttamaan. Tavallaan unelma on tärkeä osatekijä ilmentymässä sinun toiveesi.
Silti mietin joskus, onko "suurista unelmista" tullut monelle meistä ainoa painopiste, barometri, jolla mittaamme tyytyväisyyttämme ja jopa arvoamme. Siitä on helppo vakuuttaa itsemme emme ole "saapuneet" kuitenkin, että emme saavu ennen kuin villeimmät unelmamme toteutuvat (mitä se sitten tarkoittaakaan). Pelkään, että on vieläkin helpompaa uskoa, että elämämme on ja tulee mahdollisesti aina olemaan täyttymätön – jotka ovat täyttymättömiä – kunnes se maaginen hetki tapahtuu.
Unelmat muuttuvat ajan myötä. Se, mitä joskus innokkaana tyttönä ja kirkassilmäisenä valmistuneena toivoin, ei ehkä ole minulle nyt parasta. Tai ehkä se on edelleen, mutta kestää useita vuosia päästäkseen sinne. Joskus meidän täytyy surra unelman menetystä, varsinkin sellaista, joka on määrittänyt niin suuren osan elämästämme, ennen kuin voimme siirtyä eteenpäin ja unelmoida uudelleen.
Kun myös vanhenen ja monet unelmistani toteutuvat, olen huomannut, että ne eivät tarjoa niin paljon tyydytystä kuin olisin toivonut. Unelmoin joskus asumisesta ulkomailla ja näkeväni enemmän maailmaa, joten menin kouluun Lontooseen. 20-vuotiaana haaveilin, että essee julkaistaan kirjallisuuslehdessä, ja sitten se tapahtui. Vaikka olen kiitollinen ja ylpeä näistä virstanpylväistä, ne olivat olemassa ja sitten ne olivat poissa. Ne eivät määrittäneet elämääni niin kuin ajattelin, eivätkä ne ole olleet hetkiä, joihin palaan etsiessäni sisäistä rauhaa.
Sen sijaan pienet tyytyväisyyden hetket ovat muovanneet minua: aamulenkit koirani kanssa, kahvin lämpö huulillani, aurinko suodattaa puiden läpi ja suihkuttaa valoa myöhään keväällä kukkii.
Se on äänitekstit ja ryhmäkeskustelut ja läheisyys kaukaiselle ystävälle, typerät vitsit päivällispöydässä, puhelut sukulaiselle vain tervehtimään. Se on työpäivän alkamista ja loppumista, kiitollisuuden tunnetta työstä, vaikka se ei olisikaan unelmani.
The arkipäiväisiä hetkiä myös väliä – ne tarjoavat ehkä syvimmän tyydytyksen. Tunnen sen, kun seison tiskialtaan ääressä, tartun sieneen ja hankaan kuivuneita marinaraa halvalta Ikea-lautaselta. Ymmärrän: syvä kiitollisuus ja tyytyväisyys uppoavat sisään. Suuret unelmani ovat ehkä vielä kaukana, mutta olen selvinnyt ankarista vuodenajoista, kestävistä tyynyistä. Vielä tärkeämpää on, että olen täällä, ja se riittää.
Kun pyrimme aina johonkin enemmän, vaarana on, ettemme enää näe sitä, mikä on edessämme, ja unelmistamme voi tulla rauhan ja läsnäolon korvike. Ilman tunnustuksia, tehtäväluetteloita tai pieniä tavoitteita voimme myös tuntea epävarmuutta siitä, mihin keskittää huomiomme, ja siten jäädä paitsi elämästä, jota elämme juuri nyt, tässä hetkessä.
Ajatus isosta unelmoinnista voi olla lahja, kunhan emme anna unelmiemme muuttua häiriötekijöiksi, jotka estävät meitä kokemasta pieniä iloja, jotka jo leikkaavat päiviämme. "Suuret unelmat" voivat olla paljon pienempiä kuin olemme koskaan kuvitelleet, jos sallimme sen – elää tarkoituksellisesti, olla ihmisten ja pienten tyydytysten ympäröimänä – sekin on toteutunut unelma. Mikä parasta, näillä unelmilla ei ole määräaikoja, eivätkä ne koskaan vanhene tai katoa, kun olemme toteuttaneet ne.
On hyvä etsiä sitä, mitä meillä jo on, ja arvostaa sitä. Ja unelmoiminen on myös ok. Meillä voi olla molempia: suuria unelmia ja tarkoituksellista elämää. Eikö se ole kaiken kauneus? Meidän ei tarvitse valita. Voimme haaveilla nykyhetken parametrien sisällä, eikä menestyksemme tarvitse riippua siitä, toteutuvatko nämä unelmat koskaan vai eivät.
Haluanko silti tavoittaa tähtiä? Joo. Mutta tavoittelen myös tätä pientä ja vaatimatonta hetkeä, niitä, jotka ovat täällä, aivan edessäni.
